11.9.2018
En vieläkään tiedä, missä tulen olemaan ensi kesästä lähtien. Isän ja äidin kanssa olemme jutelleet lähdöstä Santiagoon. Äidin tuttuja asuu siellä, sanoneet, ettei ainakaan huonommin mene kuin maalla asuessaan. Saisinpa jotain varmuutta suunnitelmiin.
25.9.2018
Olin pikkuveikkojen matkassa vuorilla. Että pitäänkin olla sinnikkäitä ipanoita! Omat varpaani jäätyivät jo tunti sitten. La Parvan hyvät ja huonot puolet samassa. Vuoret, lumi ja kylmyys.
9.10.2018
Lähden ensi viikolla Santiagoon. Nyt se on varmaa. Hyvästi perhe, hyvästi lumi ja pikkukylä! Tervetuloa tuntematon elämä ja kaupungin melu.
17.10.2018
Aukaisen reppuni vielä kerran. Käyn kaikki tavarani läpi ja silmäilen kotiamme, kahta huonetta, jossa asumme. Siinä koko talo. Täällä olen kasvanut ja tänne jää perheeni. Äiti, isä ja kahdeksan pikkusisarusta. Kylässämme ei asu kovin paljoaa ihmisiä, mutta sitäkin ahkerampia. Teemme kovasti töitä paikallisessa hiihtokeskuksessa ansaitaksemme leivän pöytään ja lämpimän kodin. Nyt on kuitenkin minun aikani lähteä. Löytää oma paikkani. Äitini sanoo, että aina voin palata kotiin, mutta luulen, että hänkin toivoo, etten palaisi. Toivoo, että saisin tuulta purjeisiini ja siivet kantaisi. Löytäisin töitä ja ansaitsisin oman ruokani. Yksi suu vähemmän ruokittavaa helpottaa aina vähän.
Vedän kodin tuoksua vielä kerran keuhkoihini ja nousen maasta. Hyvästelen vanhempani ja sisarukseni, olen hiljainen. En saa sanottua kaikkea, mitä toivoisin sanovani. Siksi kirjoitin kirjeen, jonka jätin äidin tyynyn alle. Vaikka Santiagoon on vain 50km, en tiedä milloin tulen seuraavan kerran kotiin.
Puristan reppua rintaani vasten. Linja-auto rämistelee pitkin kuoppaista tietä. Ihmiset puhelevat kovaäänisesti, vauva itkee takanani. Nainen yrittää rauhoitella lastaan, mutta ei onnistu, uusi ympäristö ja tuntemattomat äänet ovat vauvalle liikaa. Saamme kuunnella huutokonserttia loppumatkan. Katselen uteliaasti, mutta varovasti ikkunasta ulos. Istun käytävän puoleisella penkillä, joten joudun kurkottamaan vieressäni istuvan naisen yli. Bussi tekee juuri silloin yllättävän käännöksen ja ajaudun holtittomasti naisen syliin. Pahoittelen tapausta, puristan taas reppua rintaani vasten ja pidän itseni tiukasti penkissä. Yritän hillitysti tutustua ikkunassa vaihtuviin maisemiin, jotta osaisin takaisin kotiin. Vaikka mihin minä sitä tietoa tarvitsisin, enhän itse pääse kotiin millään muulla kuin tällä samalla linja-autolla.
Bussi ajaa hitaasti väkijoukon keskellä. Siitä tiedämme, että alamme olla lähellä määränpäätämme. Riisuin takkini matkan aikana, sillä ilmasto täällä on paljon lämpimämpi kuin kotona La Parvan vuoristossa. Takanani istuva nainen on saanut lapsensa rauhoittumaan. Vilkaisen häntä ja huomaan hänen kasvoillaan helpottuneen, mutta väsyneen ilmeen.
Auton pysähdyttyä alkaa tungos ja hälinä. Kaikki yrittävät saada matkatavaroitaan käsiinsä ja päästä ovesta ulos. Odotan paikallani, kunnes kiireisimmät ovat ehtineet pois ja astun hattupäisen miehen eteen, joka tuhahtaa ja astuu kantapäilleni, vahingossa kai.
Kaupunki on täynnä ihmisiä. En ole koskaan nähnyt niin paljoaa ihmisiä. En ole ennen käyny Santiagossa. Tästä piti lähteä kohti etelässä näkyvää kirkkorakennusta, josta kääntyä vasemmalle. Missä onkaan etelä...
Reppu selässä kävelen kohti kirkkoa. Aika-ajoin huomaan askeleeni hidastuvan, kun jään katselemaan lasten leikkejä roskakasassa tai miesten kiivasta keskustelua työasioista. Arvelen niin, sillä valkoinen paperi erään kädessä näyttää hyvin arvokkaalta. Tunnen itseni todella pieneksi keskellä suurta maailmaa, johon olen tullut. Onneksi saan asua ensimmäiset kuukaudet äidin tuttavien kotona. Ruoka minun on tienattava itse.
20.10.2018
Nyt olen asunut viikon Santiagossa. Yhdessä nelihenkisen kasvavan perheen kanssa valtion rakennuttamassa keskeneräisessä kerrostalossa, jossa asuu satoja muitakin ihmisiä. Osa lapsista ei pääse ollenkaan kouluihin, sillä koulupuvut ja lukukausimaksut ovan sen verran kovia. Vanhemmilla riittää rahat juuri ja juuri ruokaan ja vuokraan, hyvänä vuotena yhden tai kahden lapsen koulumaksuun. Siksi olenkin itse koonnut köyhimpien perheiden lapsia ja opettanut heille kaikkea, mitä itse osaan. Kävin La Parvassa eräänlaista koulua, kyselin aina sinne tulleita turisteja opettamaan minulle jotain. Vastapalveluksi kerroin paikallisia taruja jäämiehestä.
Palkaksi opetuksesta täällä Santiagossa saan milloin mitäkin. Jotkut antavat ruokaa, toiset jonkin vaatteen, kaikilta en edes pyydä korvausta, sillä heillä ei ole mitään annettavaa. Teen tätä, kunnes löydän työpaikan, jossa tienata oikeaa rahaa. Jos vain olisi mahdollista, opettaisin lapsia kaikista mieluiten. Haaveenani onkin, että jokin päivä pääsisin opiskelemaan opettajaksi ja voisin perustaa oman koulun slummikylän lapsille. Koulun, johon kaikilla olisi mahdollisuus päästä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Santiago_de_Chile
https://en.wikipedia.org/wiki/La_Parva